Siirry pääsisältöön

Kuolema jumalille

Asuessaan punaisessa teltassaan Mekassa Muhammad käytti paljon aikaa teroittaakseen uuden uskontonsa säännöt mekkalaisille, mutta hän lähetti myös sotilasosastoja hävittämään pakanallisia palvontapaikkoja ja pitämään kapinoivien beduiiniheimojen alueet hallinnassaan.

Al-Uzza, jumalatar, jota Muhammad ja Khadija olivat kerran palvoneet, oli ensimmäinen epäjumala, jonka oli kaaduttava. Muhammad lähetti Khalidin kolmenkymmenen miehen kanssa hävittämään jumalattaren pyhäkön Nakhlassa, noin päivän matkan päässä Mekasta itään. Khalid tunsi ennestään temppelin, joka sijaitsi vuoren rinteellä ikivanhojen akaasioiden varjossa. Hänen isänsä Walid oli tavannut tehdä sinne pyhiinvaelluksia ja uhrata kameleita ja vuohia al-Uzzan alttarilla, ja Khalid veljiensä ja sisarensa kanssa oli usein ollut mukana. Kun Khalid saapui sotajoukkonsa kanssa, kaikki pyhäkön väki pakeni vuorelle yhtä lukuun ottamatta. Abessinialainen nainen, joko uskovainen tai papitar, juoksi kirkuen häntä vastaan. Khalid surmasi naisen "halkaisten hänet kahteen osaan" miekallaan. Hän tuhosi miehineen temppelin, kaatoi puut, ja palasi Mekkaan temppelistä saadun ryöstösaaliin kanssa. Kun Muhammad kuuli naisesta, hän sanoi: "Se oli al-Uzza."

Sillä aikaa kun Khalid oli Nakhlan retkellään, Amr al-As, joka oli ollut aikaisemmin Mekan sotilaskomentaja, lähetettiin hävittämään pyhäkkö, joka kuului jumalatar Manatille, jota Aus- ja Khazraj- heimot olivat palvoneet pakanallisuuden aikana, ja joka sijaitsi lähellä Punaistamerta, Yanbusta etelään. Muhammad lähetti lisäksi sotilaita hävittämään vähäisempiä heimojumalia Mekkaa ympäröiviltä alueilta. Mekassa hän lähetti sanansaattajia kaduille ja kujille käskemään ihmisiä tuomaan kaikki kodeissaan olevat jumalankuvat ja hävittämään ne. Kaikkialla kuultiin huuto: "Joka uskoo Jumalaan ja Hänen lähettilääseensä, ei jätä jumalankuvaa taloonsa, vaan rikkoo ja polttaa sen!" Jos Ali vain sai tietää jossain vielä olevan jumalankuvan, hän murtautui taloon ja hävitti sen omin käsin.

Muhammad piti myös satoja sotilaita kiireisinä lähettämällä heidät hyökkäämään kaukaisempia heimoja vastaan, jotka eivät vielä olleet kääntyneet hänen uskontoonsa. Kirjallisuus mainitsee kolme tällaista retkeä: yhteen niistä osallistui kaksisataa miestä, ja he hyökkäsivät autiomaan arabeja vastaan Yalamlamissa, Mekasta lounaaseen, ja toiselle retkelle, lähellä Uranaa, päivän matkan päässä Mekasta pohjoiseen asustavia beduiineja vastaan, hän lähetti kolmesataa miestä. Kirjallisuus ei kerro näiden kahden retken lopputulosta, mutta kolmannesta on yksityiskohtaisia tietoja. Tällä retkellä Khalid, joka oli juuri palannut Nakhlasta, johti kolmesataaviisikymmentä miestä Jadhima-heimoa vastaan, lähellä Punaista merta, tarkoituksenaan "kutsua" heidät oikeaan uskontoon. Sotaretki muuttui raa'aksi teurastukseksi, kun hän käytti voimaansa kostaakseen yhden setänsä kuoleman, sillä jadhimalaiset olivat tappaneet tämän vuosia aikaisemmin. Kaikkien kertomusten mukaan hän päätyi mestaamaan lähes kolmekymmentä miestä, jotka olivat jo luovuttaneet hänelle aseensa. Ennen niiden luovuttamista he väittivät jo kääntyneensä ja uskoivat näin saavansa shahadan suojan. Khalid surmasi heidät siitä huolimatta. Kuultuaan verilöylystä Muhammad oli raivoissaan ja irtisanoutui teosta. Kuten aikaisemmin oli tehnyt Osaman kanssa, kun hän oli surmannut miehen sen jälkeen, kun tämä oli tunnustanut uskonsa, Muhammad antoi Khalidille vakavan suullisen läksytyksen shahadan rikkomattomuudesta. Hän lähetti Alin maksamaan verirahan heimolaisille korvauksena heidän menetyksestään.

Sillä aikaa uusi taistelu oli tulossa ja siinä taistelevien määrä olisi suurempi kuin missään tähänastisessa konfliktissa. Vakoilija, joka vangittiin Muhammadin ollessa matkalla Mekkaan, varoitti, että hawazinit ja thaqifit olivat liittoutuneet Muhammadia vastaan. Viimeisin tiedustelutieto, joka tuotiin hänen telttapäämajaansa, osoitti, että he olivat koonneet valtavan armeijan ja olivat valmistautumassa vihollisuuksiin häntä vastaan, ilmeisesti he aikoivat hyökätä Mekkaan. Samalla kun vakiinnutti valtaansa Mekassa, Muhammad valmistautui puolustukseen. On luultavaa, että sotaretket, joita hän määräsi ympäröiviä heimoja vastaan, oli tarkoitettu estämään näitä liittymästä monilukuisiin hawazineihin.

Hawazinien alue käsitti karavaanireitit Irakiin ja Persianlahdelle ja ulottui Taifin linnoitetun maatalouskaupungin maille. Kuten Taifin asukkaat, hawazinitkin olivat uskollisia pakanalliselle uskonnolleen ja he olivat järkyttyneitä Mekan valloituksesta. Kun he saivat tietää, että Muhammad hävitti järjestelmällisesti pakanatemppeleitä, he pelkäsivät olevansa seuraavana vuorossa ja päättivät hyökätä ensin. He yhdistyivät yhden Hawazinin klaanin päällikön Malik Aufin johdolla. Hän oli vain kolmekymmentävuotias, mutta kunnostautunut sotilas ja hyvä puhuja. Hän suostutteli Taifin kaksi suurinta klaania liittymään hänen heimoonsa taistellakseen Muhammadia vastaan.

Vanhempien sheikkien suositusten vastaisesti Malik riskeerasi koko heimonsa tulevaisuuden ottamalla mukaan naiset ja lapset, sekä heimon omaisuuden mukaan lukien valtavat kameli- ja vuohilaumat. Malikin tarkoituksena oli pitää naiset, lapset ja eläimet armeijan selustassa, jotta sotilailla olisi tarvittaessa syy taistella kuolemaan asti. Paitsi että he taistelisivat vihaamaansa vihollista vastaan, he taistelisivat myös rakkaimpiensa puolesta.

Sillä aikaa Muhammad kokosi armeijan niistä kymmenestätuhannesta miehestä, jotka hänellä oli mukanaan Mekassa, ja kahdesta tuhannesta mekkalaisesta, jotka olivat vannoneet hänelle uskollisuutta antautumisen jälkeen. Hän varmisti, että armeijalla oli parhaat mahdolliset varusteet lainaamalla aseita ja haarniskoja entiseltä viholliseltaan Safwanilta. Safwan, Suhail ja muut mekkalaiset, joille Muhammad oli antanut aikaa harkita kääntymistä hänen uskontoonsa, liittyivät armeijaan. Hän nimitti Abu Sufyanin mekkalaisten komentajaksi.

Sen sijaan, että olisi jäänyt Mekkaan odottamaan vihollista, Muhammad lähti hyökkäykseen. Joukot kohtasivat karun ja asumattoman Hunayn laakson sisäänkäynnillä. Laakson tarkkaa sijaintia ei enää tiedetä, mutta se oli luultavasti lähempänä Mekkaa kuin Taifia. Molemmilla osapuolilla oli tiedustelijoita, ja ne tiesivät toistensa liikkeistä. Kun Malik sai selville Muhammadin aikeet, hän järjesti tälle ovelan ansan. Hän asetti suuren joukon naisia, lapsia ja vanhuksia, sekä heimonsa karjaa sotilaiden selustaan laakson pohjalle. Naiset ratsastivat kameleilla sotilasrivistöjen takana ja antoivat vaikutelman suuremmasta voimasta. Heidän takanaan olivat karjalaumat. Kauempaa muodostelma näytti valtavalta massalta. Ainut sisääntuloreitti Muhammadin joukoille oli leveä joenuoma, joka laskeutui vuorilta laaksoon ja jonka reunoilla oli syviä rotkoja, jotka eivät näkyneet joen rannalta. Malik asetti satoja ratsumiehiä ja jousimiehiä rotkojen suojaan ja oletti Muhammadin marssivan hänen pääjoukkoaan vastaan jolloin asettaisi itsensä alttiiksi väijytykselle. Muhammadin tiedustelijat tunsivat Malikin taistelumuodostelman, mutta he eivät tienneet väijytyksestä. Myöhemmistä Koraanin säkeistä voidaan päätellä, että hänestä oli tullut liian itsevarma suuren armeijansa tähden, ja oletti saavansa helpon voiton hawazineista. Kun armeija laskeutui kohti hawazinien joukkoja, Muhammad ratsasti Egyptin hallitsijan lahjoittamalla valkoisella muulilla, pukeutuneena taisteluvarustukseen, joukkojensa keskellä ja rohkaisi heitä taisteluun. Sotasaalis tai Paratiisi! Kun Malik antoi merkin väijytykselle, Muhammad oli juuri palannut joukkojensa selustaan ja liittynyt varhaisten käännynnäisten ja läheisten sukulaistensa seuraan. Äkkiä sadat jousiampujat hyppäsivät esiin piiloistaan ja tulittivat Muhammadin etujoukkoja nuolillaan, ja sadat ratsumiehet nousivat rotkoista hyökkäykseen. Hyökkäys oli niin nopea ja raivokas, että Muhammadin armeija joutui paniikkiin ja ryntäsi pakoon joenuomaa ylöspäin. Aiheutunut pakokauhu oli niin voimakas, että armeija työnsi Muhammadin pienine joukkoineen vuorenrinnettä päin. Silloin hawazinien ja thaqifien naisien edessä olleet ratsumiehet ja jalkaväki ryntäsivät mukaan taisteluun.

Tämä oli ainut taistelu, jossa Muhammad joutui osoittamaan kykynsä sotilaana. Aikaisemmin hän oli pysytellyt joukkojen selustassa ja johtanut taistelua turvallisen etäisyyden päästä henkivartiokaartinsa ympäröimänä. Uhudissa, iskettyään hyökkääjää keihäällä niskaan, hän oli paennut vuorelle sillä aikaa, kun hänen seuraajansa taistelivat kuolemaan asti häntä suojellakseen. Hän ymmärsi, että ellei hän nyt osoita miehilleen esimerkkiä rohkeudessa, kaikki on hukassa. Hän veti miekkansa esiin ja kannusti valkoisen muulinsa kohti rynnäköivää vihollista. Hän joutui eroon armeijastaan ainoastaan sadan miehensä kanssa, joiden joukossa oli hänen setänsä Abbas. Abbas oli iso mies, joka tunnettiin kantavasta äänestään, ja hän ärjyi keuhkojensa pohjasta armeijalle käskyjä palata takaisin, ja kutsui nimeltä heimoja ja niiden johtajia. Hän jatkoi sitä, kunnes komentajat, kuten Khalid, saivat joukkonsa jälleen hallintaansa, ja palasivat taisteluun. Saatuaan rivinsä järjestykseen, he lähtivät raivoisaan vastahyökkäykseen, ja Muhammad riemuitsi: "Sodan tulet ovat nyt kuumimmillaan!" Pian hänen joukkonsa iski monijumalaiset takaisin. Tästä ei ole kerrottu yksityiskohtia, mutta on oletettavaa, että Muhammadin joukot muodostivat uudelleenjärjestäydyttyään kovan vastuksen hawazineja ja näiden taifilaisia liittolaisia vastaan. Kun Muhammad oli vielä Mekassa, Malik oli levittänyt sanaa, että hänellä oli kaksikymmentätuhatta "miekkaa", mutta on luultavaa, että niitä oli vain kolmannes siitä määrästä, noin puolet Muhammadin joukkojen vahvuudesta. Ylivoimaisen vihollisen edessä Malikin sotilaat murtuivat ja pakenivat jättäen naiset, lapset ja karjan ilman suojaa. Muhammadin armeija vangitsi kuusituhatta naista ja lasta. Saaliiksi otettu hawazinien karja oli valtaisa: kaksikymmentäneljätuhatta kamelia ja neljäkymmentätuhatta vuohta.

Muhammad määräsi kaikki vangitut ja antautuneet miehet teloitettavaksi. Naiset, lapset ja karja vietiin Jiranan laaksoon noin viidentoista kilometrin päähän Mekasta odottamaan kunnes hänellä olisi aikaa käsitellä heidän asiansa. Muhammad lähetti Khalidin ajamaan Malikia takaa, mutta kahakan jälkeen Malik ja thaqifit onnistuivat pääsemään linnoitetun kaupunkinsa suojaan, ja hawazinit hajaantuivat vuorille. Muhammad lähti kohti Taifia aikomuksenaan valloittaa kaupunki. Hänen armeijansa marssi Taifia ympäröiville vuorille melkein kilometrin korkeuteen hävittäen mennessään joitakin linnoitettuja maatiloja. Nopea eteneminen pysähtyi Taifin muureille. Kaupunki oli saanut alkunsa muinaisten jemeniläisten karavaanikuningaskuntina, ja he olivat kivisten linnoitusten rakentamisen mestareita, ja muurit olivat kuuluisia paksuudestaan, korkeudestaan ja kivityön laadustaan.

Muhammad piiritti Taifia lähes kuukauden, mutta antoi periksi, kun kaupunki osoittautui luoksepääsemättömäksi jopa hänen suurelle armeijalleen. Thaqifit olivat taitavia jousimiehiä ja hallitsivat ympäröiviä alueita rintavarustuksilta. Muhammad menetti monia sotilaita heidän nuolilleen. Kerrotaan, että Muhammad käytti piirityskoneita, lähinnä katapultteja ja katettuja muurinmurtajia, mutta katapultit osoittautuivat tehottomiksi vahvoja muureja vastaan. Hylättyään heittokoneet, Muhammad lähetti muurinmurtajan pääportin valtavaa kaksoisovea vastaan. Hänen on täytynyt tuntea suurta tyydytystä nähdessään sotakoneen jyskyttävän porttia, sillä samasta portista hän oli joutunut pakenemaan kymmenen vuotta aikaisemmin. Muurinmurtajakin osoittautui hyödyttömäksi. Vaikka hänen miehensä olivat sotakoneen katon alla suojassa vihollisen nuolilta heidän murtaessaan porttia, puolustajat pudottivat punahehkuisia rautanauloja heidän päälleen ja sotakoneen katto syttyi palamaan. Jousimiehet poimivat Muhammadin miehiä, kun he juoksivat liekkejä pakoon. Raivoissaan epäonnistumisesta Muhammad määräsi ympäröivät viinitarhat hävitettäviksi, mutta lopetti sen, kun joku huomautti, että hän tuhoaa sellaista, mikä voisi olla hänen, jos hän valloittaisi Taifin. Hänen ainoa menestyksensä tuli sen jälkeen, kun hän laittoi sanansaattajat huutamaan kaupunkiin, että Muhammad vapauttaisi jokaisen orjan, joka onnistuisi pakenemaan. Armeijan lähtiessä yli kaksikymmentä orjaa oli onnistunut pääsemään muurien yli.

Miehet vastustivat ajatusta piirityksen lopettamisesta, sillä he olivat odottaneet pääsevänsä käsiksi kaupungin rikkauksiin, ja erityisesti sen naisiin. Eräs beduiinipäällikkö sanoi kuinka hän halusi päästä lisääntymään thaqif-naisen kanssa, sillä he olivat älykkäitä ja saivat älykkäitä lapsia. Antaen periksi painostukselle Muhammad salli armeijansa yrittää vielä kerran päästä portista sisään, mutta se johti vain uusiin miestappioihin. Kerrotaan, että Muhammad nauroi miehilleen, kun he lopulta myöntyivät, että oli aika pakata ja lähteä. Kannustaakseen heitä hän muistutti heitä saaliista, joka odotti Jiranan laaksossa, minne hawazinien naiset ja lapset oli viety valtavine karjalaumoineen. Kun Muhammad saapui Jiranaan, oli kulunut jo yli kuukausi ja koko sen ajan kuusituhatta vankia oli elänyt paljaan taivaan alla. Se oli kuin pakolaisleiri. Tänä aikana heidän vangitsijansa olivat huolehtineet heidän ruuastaan, sillä kuolleista orjista ei ollut iloa kenellekään. Ainakin kuusikymmentä vuohta ja kamelia täytyi teurastaa joka päivä vankien ruokkimiseksi, ja se verotti karjan määrää. Muhammadin tullessa vangit olivat ryysyläisiä, ja Muhammad helpotti heidän ahdinkoaan lähettämällä miehiä Mekkaan ostamaan heille vaatteita hawazineilta ryöstetyllä hopealla.

Kun tuli aika jakaa sotasaalis, antoi Muhammad sivusta katselleille mekkalaisille etusijan saadakseen heidät vankemmin omalle puolelleen. On eri asia, jos ihmiset kääntyvät pakosta, tai jos he kääntyvät innostuneesti. Hän halusi jälkimmäistä. Erityisesti hän toivoi Abu Sufyanin, Safwanin, Suhaylin, Hakim Hizamin, Jubayr Mutimin ja muiden ylimysten innostuneisuutta. Niinpä he hyötyivät ensimmäisinä Muhammadin avokätisyydestä. Abu Sufyanille hän antoi sata kamelia ja tämän pojille Yasidille ja Muawiyalle vielä sata. Jokainen jalosukuinen sai sata kamelia, heidän mukanaan Nader Harithin veli; Nader Harithin Muhammad oli mestannut Badrissa. Abu Sufyan poikineen sai lisäksi reilusti sotasaaliksi otettua hopeaa. Safwanin Muhammad vei katsomaan laakson valtavia hawazineilta otettuja karjalaumoja, joita pidettiin raviineihin tehdyissä aitauksissa. Kun he pysähtyivät yhden tällaisen aitauksen luona, Muhammad kysyi Safwanilta, mitä tämä ajatteli kaikesta tästä karjasta. Kun hänen entinen vihollisensa nyökkäsi hyväksyvästi, Muhammad sanoi: "Ne ovat kaikki sinun." Safwan, jonka isä Umayya Khalaf ja veli Abdullah oli hakattu kuoliaiksi Bilalin yllytyksestä seitsemän vuotta aikaisemmin Badrissa, huokui tyytyväisyyttä Muhammadin anteliaisuuden vuoksi ja vannoi siinä paikassa uskollisuutta Muhammadille ja hänen uskonnolleen.

Muhammad jakoi myös seksiorjia - hawazinien kauneimpia naisia - joillekin Mekan johtohenkilöille kuten Safwanille ja tämän lähimmille miehille. Ali, Uthman, Umar, Abdul Rahman, Talha, Zubair, Sad Waqqas ja muut huomattavat uskovaiset saivat kaikki orjatytön. Umar antoi omansa pojalleen Abdullahille, joka lähetti tytön Mekkaan setänsä luo niin pitkäksi aikaa, että oli varmaa ettei tyttö ollut raskaana. "Hän oli orjatyttö, viaton ja ihana", kerrotaan kirjallisuudessa.

Valtavan sotasaaliin jakamiseen kului paljon aikaa. Kymmenentuhatta miestä vaati Muhammadilta palkkiotaan taistelustaan asian puolesta. Mekkalaisten ja lähimpien upseereiden suosiminen ärsytti heitä ja jotkut beduiinit kävivät kovakouraisiksi, kun päivät kuluivat, eivätkä he olleet saaneet vielä mitään. Kerrotaan, että joukko beduiineja, jotka vaativat äänekkäästi osuuttaan sotasaaliista, piirittivät Muhammadin akaasiapuun luona, ja he suutuspäissään joko repivät Muhammadin vaatteen yläosan tai vetivät sen alas. Eräs toinen beduiini tuli röyhkeästi hänen teltalleen ja sanoi Muhammadille olevansa lopen kyllästynyt kuulemaan Muhammadin käskyä "iloita", mutta mitä iloitsemista on siinä, ettei ole saanut sitä, mikä heille oikeudenmukaisesti kuuluu? Muhammad kosti välittömästi kieltämällä beduiinilta osallisuuden pesuveteen: kääntäen selkänsä miehelle Muhammad pesi suurieleisesti kasvonsa ja kätensä ja sylki veteen. Hän antoi soikon Bilalille ja eräälle toiselle miehelle, jotta he voisivat juoda siitä ja pirskottaa vettä päälleen, sanoen: "nauttikaa siitä". Muhammadin vaimo Umm Salama, joka oli verhon takana piilossa katseilta, yhtyi pilkantekoon sanoen jotain sellaista kuin "Hei, jättäkää vähän minullekin!" Beduiini jätettiin huomiotta ja hän poistui teltasta nöyryytettynä.

Kun eräs vieläkin röyhkeämpi beduiini syytti Muhammadia epäoikeudenmukaisuudesta, Muhammad suuttui: "Senkin kirottu", hän huusi, "kuka on oikeudenmukainen ellen minä?" Umar suuttui niin, että veti miekkansa esiin. "Jumalan lähettiläs, annatko luvan katkaista hänen kaulansa?" Muhammad julisti beduiinin teeskentelijäksi, mutta jätti asian siihen. Kun aavikon arabit lopulta saivat osuutensa, Muhammad käski laskea heidän lukumääränsä ja antoi jokaiselle joko neljä kamelia tai neljäkymmentä lammasta oman valintansa mukaan. Ratsumiehet saivat kaksitoista kamelia tai satakaksikymmentä lammasta.

Yksi suurimmista riidan aiheista oli henkilökohtaisen saaliin jakaminen. Yleensä Muhammad ilmoitti ennen taistelua, että se joka tappoi vihollisen, sai pitää tapetun henkilökohtaiset varusteet, tarkoittaen yleensä aseita ja haarniskaa, mutta siihen saattoi kuulua myös hevonen ja satula, mikäli surmattu oli ollut ratsumies. Pahoja riitoja puhkesi, kun kaksi miestä vaativat itselleen kunniaa saman vihollisen surmaamisesta. Muhammad piti pitkiä istuntoja näiden tapausten selvittämiseksi, ja ratkaisi ne vaatimalla silminnäkijöiden todistuksia. Jos tapausta ei voitu ratkaista, lisättiin saalis yhteiseen pottiin.

Ja niinkuin nämä vaikeudet eivät olisi olleet tarpeeksi, Muhammad sekoitti vielä pakkaa tekemällä täyskäännöksen ja vapautti kaikki vangit, myös ne, jotka oli jo jaettu orjina suvulle, ystäville ja miehille, joihin hän halusi tehdä vaikutuksen. Tämä äkillinen mielen muutos tapahtui, kun hänen luokseen tuli vierailulle hänen kasvatusäitinsä Haliman sukulaisia ja jälkeläisiä - heidän klaaninsa kuului hawazineihin. Ensiksi hänen luokseen tuli joukko miehiä, joita johti Abu Surad, joka väitti olevansa Muhammadin kasvattiäidin veli. Hän piti ylistävän puheen, missä hän muistutti Muhammadia hänen kasvattisuhteestaan heidän klaaniinsa, ja sen takia myös koko hawazinien kansaan. Mies sanoi: "Näin kuinka imit rintaa, enkä ole nähnyt ketään joka olisi imenyt rintaa paremmin; näin kun sinut vieroitettiin, enkä ole nähnyt ketään, joka olisi vieroittunut paremmin. Sitten näin sinut nuorukaisena, enkä ole nähnyt parempaa nuorukaista. Sinun hyvät ominaisuutesi olivat täydelliset." Vieras tunnisti vankien joukossa naisia, joilla oli kasvattisuhde Muhammadiin, sillä he olivat kauan sitten kuolleen Haliman jälkeläisiä. Hän pyysi Muhammadia ottamaan huomioon nämä sukulaisuutensa ja osoittamaan armoa heille vapauttamalla heidät, ja he kääntyisivät hänen uskontoonsa.

Asian ratkaisi Muhammadin kasvattisisaren Shaymin, Haliman biologisen tyttären, vierailu. Hän oli yksi vangeista ja hänet tuotiin Muhammadin eteen, kun hän oli kertonut vangitsijoilleen heidän erikoisesta suhteestaan. Hän oli jo seitsemänkymmentävuotias, kymmenen vuotta vanhempi kuin Muhammad, ja lähes tunnistamaton, mutta nainen näytti Muhammadille arven, jonka oli saanut, kun Muhammad oli purrut häntä hänen kantaessaan tätä sylissään.

Muhammad vapautti välittömästi vangit Haliman klaanista, mutta koska oli jo jakanut heidän omaisuutensa beduiineille, hän antoi heille korvauksen omasta viidenneksestään. Hän meni vielä pidemmälle ja vapautti kaikki hawazinien naiset ja lapset, mikä oli ongelmallista, sillä hän oli jo jakanut heidät saalina heimoille palkkiona heidän palveluksistaan. Muhammad suostui tähän järjestelyyn sen jälkeen, kun hawazinien edustajat olivat luvanneet heidän kääntyvän joukolla hänen uskontoonsa ja heille riittäisi, että heidän naisensa ja lapsensa palautettaisiin heille. Kun hawazinit olivat allekirjoittaneet sopimuksen ehdot, Muhammad kutsui kaikki seuraajiensa heimo- ja klaanipäälliköt kokoukseen ja pyysi heitä vapauttamaan naiset ja lapset. Heillä oli oikeus niihin orjiin, jotka heille oli annettu, mutta hän lupasi, että Jumala korvaa heidän menetyksensä, jos he palauttavat heidät hawazineille. Suuren purnauksen saattelemana naiset ja lapset palautettiin ja perheet yhdistettiin. Jopa kaikkein kauneimmat naiset, jotka oli jaettu Muhammadin suvulle ja ystäville, palautettiin, monet heistä olivat jo raskaana.

Hawazinien järjestelyistä aiheutuneet vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Kun tuli aika palkita monilukuiset yathribilaiset joukot, ei mitään ollut enää jäljellä. Yathribin miehiä oli neljätuhatta, ja he olivat vihaisia, varsinkin nuorimmat. Heitä ärsytti erityisesti Muhammadin avokätisyys Mekan johtohenkilöitä kohtaan. He eivät olleet osallistuneet taisteluihin, "ja meidän miekkamme valuvat yhä verta", sanoi yksi heistä. Sad Ubada, yksi Khazrajin päälliköistä, raportoi Muhammadille tyytymättömyydestä. Käyttäen diplomaattista kieltä estääkseen Umaria tarttumasta miekkaansa hän lisäsi, ettei hän ollut eri mieltä miestensä kanssa. He olivat uskollisesti seuranneet Muhammadia Mekkaan eivätkä olleet epäröineet liittyä mukaan taisteluun hawazineja ja thaqifeja vastaan. He ansaitsivat palkkionsa.

Muhammad oli loukkaantunut. Hän kutsui kokoon kaikki Ansarit - Auttajat, kuten Yathribin käännynnäisiä kutsuttiin. Neuvonpito pidettiin suljetulla alueella ja vain yathribilaiset käännynnäiset ja alkuperäiset Mekan emigrantit saivat osallistua. Kun he olivat kaikki paikalla, Muhammad aloitti saarnan. Sen aiheena oli Auttajien itsekkyys: Katsokaa mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen! Eikö hän ollut tullut heidän luokseen Yathribiin, kun he olivat olleet täysin tietämättömiä Jumalasta? Eikö hän ollut johtanut heitä Jumalan yhteyteen? Olivatko he unohtaneet kuinka he olivat taistelleet toisiaan vastaan, ja hän oli saattanut heidät yhteen? Eikö hän ollut tuonut heille rikkauksia aikaisempien retkien ansiosta? Hän pudisti päätään epäuskoisena siitä, kuinka he olivat hänelle vihaisia siksi, että hän oli ollut antelias mekkalaisille. Eivätkö he luottaneet Jumalan lähettilään arvostelukykyyn? Hän oli antelias mekkalaisille, koska heidän uskonsa oli uusi ja siis vielä heikko, kun taas Auttajien usko oli syvälle juurtunut. Mekkalaiset tarvitsevat tällaista kohtelua, jotta he tulisivat varmemmaksi uskossaan.

Kun Muhammad oli päättänyt moitteensa, hän vaihtoi lupauksiin ja imarteluun: hän valloittaisi Bahrainin heille, ja vain he saisivat osuuden saaliista, mekkalaiset eivät mitään. Jos he niin haluaisivat, he voisivat allekirjoittaa sopimuksen hänen kanssaan, jotta he voivat vaatia häntä pitämään lupauksensa. Hän rakasti heitä enemmän kuin ketään muuta. Miten hän voisi muuten tehdäkään? Häntä ei uskottu Mekassa, mutta he uskoivat häneen; kun hän oli yksin, he auttoivat häntä; kun hän oli pakolainen, he antoivat hänelle turvapaikan; kun hän oli ahdingossa, he lohduttivat häntä. Jumalan nimeen, ei ole muita, joiden kanssa hän mieluummin olisi! Mekkalaiset olivat saaneet hieman saalista, mutta Jumalan lähettiläs palaisi rakastamiensa miesten kanssa Yathribiin!

Sitten hän vasta pääsi vauhtiin: seuraavassa elämässä, kun kaikki on herätetty kuolleista, mutta ennen viimeistä tuomiota, Auttajat tapaavat hänet Suurella järvellä, joka on niin valtava, että sen koko on kuin Sanan ja Omanin etäisyys. He ovat ensimmäisiä ja etummaisia hänen tovereistaan, kun he menevät Allahin eteen tuomiolle, ja Muhammad puhuu heidän puolestaan heidän ansioistaan ja teoistaan Jumalan asian puolesta. Auttajat, Auttajien lapset ja heidän lapsensa ja lapsenlapsensa, ovat suurimpia Jumalan edessä.

Kerrotaan, että Muhammadin puhe oli niin vaikuttava, että ennen kuin hän lopetti, olivat miehet itkeneet partansa märiksi.

Muhammad oli voittoisa. Kaikki taipuivat hänen tahtoonsa. Alle kahdessa kuukaudessa hän oli valloittanut ja käännyttänyt Mekan ympäristöineen sekä alistanut ja käänyttänyt koko hawazinien kansan. Hän oli pyyhkinyt kuvainpalvonnan jäänteet pois suurimmaksi osaksi. Ihmiset, jotka olivat paenneet henkensä edestä, alkoivat nyt palata takaisin ja etsivät anteeksiantoa entiseltä viholliseltaan kääntymällä hänen uskontoonsa. Hän oli niin hyvällä tuulella, että oli antelias kaikille, jotka tulivat hänen luokseen. Jos he halusivat jotakin, hän antoi sen omasta viidenneksestään. Kirjallisuudessa kerrotaan kuinka vanha nainen tuli hänen luokseen ja väitti olevansa Haliman aviomiehen sisko. Nainen kertoi tapahtumia, jotka todistivat hänen väitteensä. Hän toi Muhammadin luo juustokorin, lämpimiä muistoja Haliman viimeisistä päivistä ja oli valmis kääntymään. Nainen lausui uskontunnustuksen suoraan Muhammadille, ja tämä otti uskollisuudenvalan vastaan samoin kuin muiltakin naisilta: hän kastoi ensin oman kätensä vesimaljaan ja ojensi sen sitten naiselle, että tämä voisi kastaa oman kätensä. Ennen lähtöään nainen kertoi, että hänen perheensä oli kohdannut vastoinkäymisiä, ja he tarvitsivat apua. Nainen oli Muhammadin veroinen ihmisten liikuttamisessa, ja Muhammad päätyi antamaan hänelle vaatteita, kamelin katettuine satuloineen ja kaksisataa kultarahaa. Kun nainen teki lähtöä, hän sanoi: "Sinä olit parhain kasvattilapsi pienenä ja nyt aikuisena olet miehistä parhain. Sinä olet suuri siunaus."

Muhammad ryhtyi harjoittamaan diplomatiaa ja lähetti sanan hawazinien päällikölle Malikille, joka piileskeli edelleen Taifissa, että hän antaisi hänelle anteeksi ja palauttaisi hänen perheensä mikäli hän kääntyisi. Hän höysti tarjoustaan lupaamalla vielä sata kamelia kaupan päälle. Malik suostui ja vastapalveluksena Muhammad nimitti Malikin hawazinien päälliköksi ja lähetti hänet ryöstelemään thaqifin karjaa.

Kun loputkin hawazinien sotasaaliista oli jaettu, ja lukuisalle joukolle ihmisiä annettu anteeksi, ja päällikönvirat oli jaettu, Muhammad suoritti pienen pyhiinvaelluksen Mekkaan ennen palaamistaan Yathribiin. Ennen pyhiinvaellukselle lähtöään hän sai epileptisen kohtauksen. Sen on täytynyt tapahtua ulkona, sillä Umar ja muut pitelivät peittoa hänen päällään suojellakseen häntä auringolta, kunnes kohtaus oli ohi. Kohtauksen jälkeen hän johdatti koko armeijansa pyhiinvaellukselle. Se jälkeen beduiinit palasivat omille heimoalueilleen, kun taas hän lähti Aus- ja Khazraj-heimojen kanssa takaisin Yathribiin jättäen Mekkaan saarnaajia ja hallintovirkamiehiä.

Vuoden kuluessa Taif antautui. Vuoristokaupunki oli joutunut Muhammadin uskonnon ympäröimäksi ja oli kuin eristetty saari valtameressä. Entisten ystäviensä hawazinien jatkuvien hyökkäysten vuoksi kääntymisestä tuli eloonjäämiskysymys. Päätöstä nopeutti Urwa Masudin loikkaus. Hän oli erään Muhammadin kymmenen vuotta aikaisemmin karkottaneen sheikin poika, ja heimon vaikutusvaltainen johtaja. Hän oli yksi niistä, jotka mekkalaiset lähettivät Muhammadin luo neuvottelemaan Hudaibiyyan sopimusta; mekkalaiset luottivat häneen, koska hänen äitinsä oli mekkalainen, ja hän oli myös Abu Sufyanin sukulainen. Hän oli ensimmäisiä Taifissa, jotka ymmärsivät, että Muhammadin yliherruus oli väistämätön. Hän meni Yathribiin tekemään uskontunnustuksen ja palasi sitten Taifiin, mutta kun hänen kääntymisensä tuli yleiseen tietoon, hänet pian murhattiin; suuttunut kaupunkilainen ampui nuolen hänen rintaansa. Hänen kuolemansa käynnisti yleisen keskustelun Taifin vaarallisesta tilanteesta, ja lopulta päätettiin lähettää valtuuskunta Muhammadin luo ottamaan selvää heidän vaihtoehdoistaan. Delegaatio esitti Muhammadille pyynnön, että he saisivat pitää rakastetun al-Latinsa kolmen vuoden ajan. Muhammad kieltäytyi. Al-Latin temppeli ja kaikki thaqifien yksityiset jumalankuvat pitäisi hävittää. Valtuuskunta palasi Taifiin ja suostutteli kaupunkilaisia kääntymään ja antautumaan. Jos he eivät tekisi niin, Muhammad varmasti palaisi ja kukistaisi heidät kuten oli tehnyt hawazineille ja niin monille muille. Lopulta kaupunkilaiset myönsivät pelkonsa siitä, mitä Muhammad heille tekisi, ja päättivät kääntyä. He "vaihtoivat pelon turvallisuuteen", kuten kirjallisuudessa huomautetaan.

Ennen lähtöään Yathribista valtuuskunta vihjasi Muhammadille, että kaupunkilaiset kieltäytyisivät tuhoamasta al-Latin temppeliä omin käsin, ja niin Muhammad lähetti Mughira ibn Shuban, Urwa Masudin veljenpojan, pienen joukon kanssa tuhoamaan sen heidän puolestaan. On luultavaa, että Muhammad valitsi Mughiran näyttääkseen inhonsa kaupungille, joka oli karkoittanut hänet kymmenen vuotta aikaisemmin. Mughira oli taifilaisten mielissä lainsuojaton ja karkulainen, sillä hän oli murhannut kolmetoista heimon miestä ja ryöstänyt heidän kauppatavaransa. Kuka olisi ollut parempi mies hävittämään heidän kaikkein arvokkaimpansa? Muhammad lähetti Taifiin myös Abu Sufyanin hänen sukulaissuhteidensa vuoksi, mutta tämä pelkäsi henkensä puolesta, jos tulisi kaupunkiin Mughiran kanssa ja erosi tästä kaupungin ulkopuolella.

Mughira saapui kaupunkiin pääportista kymmenen raskaasti aseistetun miehen kanssa ja otti temppelin haltuunsa. Kukaan ei uskaltanut vastustaa heitä. Al-Latin patsas, joka oli veistetty valkoisesta kivestä piirtokirjoituksineen, oli temppelissä verhon takana. Mughira miehineen hakkasi patsaan hakuilla ja moukareilla palaksiksi ja sitten he hävittivät temppelin. He pitivät kaiken kullan, hopean, hajusteet, kankaat ja muun arvokkaan, minkä vain löysivät. Kaupunkilaiset seisoivat lähistöllä ja itkivät, kun heidän hedelmällisyyden jumalattarensa, joka oli hallinnut heidän vuortaan vuosisatoja, heidän rakastettu Taifin Rouvansa, hajosi kivikasaksi. Myöhemmin raunioiden tilalle pystytettiin moskeija.